Katso ihmistä

”Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle, ollakseen itse ihminen” näin runoili aikoinaan Tommy Tabermann. Samankaltaisen ajatuksen löydämme Raamatun alkuun sijoitetusta luomiskertomuksesta, jossa Jumala toteaa ensimmäistä ihmistä katsellessaan, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin.
Ihminen tarvitsee koko elämänsä ajan, aina syntymästä kuolemaan saakka, toista ihmistä tueksi, turvaksi ja peiliksi. Me kasvamme omaksi itseksemme ihmissuhteidemme kautta. Se miten minua katsotaan vaikuttaa ratkaisevasti siihen, kuinka näen itseäni.
Olemme hyvinvointimme suhteen tietyssä määrin aina riippuvaisia toisista ihmisistä. Mitä pienempi tai muulla tavoin hauraampi ihminen on kyseessä, sitä enemmän tarvitsemme toisia. Toisiin ihmisiin liittyvä tarvitsevuutemme muuttaa muotoaan elämän varrella, mutta hyväksytyksi tulemisen kokemus sekä toisten kanssa koettu yhteys ovat hyvinvointimme kulmakiviä. Vaikka aikuinen pärjää jo omillaan, ei yksinäisyys tee hyvää hänelläkään.
Särkijärven rannasta kuolleena löytyneen lapsen ja hänen äitinsä kohtalo ovat nostaneet pintaan monenlaisia tunteita ja kysymyksiä. Moni ihminen on mietteissään kääntynyt myös meidän seurakunnan työntekijöiden puoleen ja kyllä me olemme asiaa keskenämmekin pohtineet. Miten tämä olisi voitu estää? Miten näin saattoi käydä? Missä Jumala oli? Näitä me olemme pohtineet yhdessä ja itseksemme saamatta vastauksia.
Olen jo vuosia kantanut mukanani englanninkielistä oivallusta, joka suomeksi voisi kääntyä esimerkiksi näin: Jokaisella vastaantulijalla on oma taistelunsa, josta sinä et tiedä mitään. Ole siksi aina ystävällinen.
Asiat eivät aina ole sellaisia miltä näyttävät ja sitten toisaalta ne ovat usein juuri niin. Surulliselta näyttävä ihminen on usein surullinen mutta toisaalta masennuksensa ja ahdistuksensa voi kätkeä jopa kaikkein läheisimmiltä ihmisiltään.
Kun jotain traagista tapahtuu, kysymme missä Jumala oli. Entä jos Jumala palauttaisi kysymyksen meille ja tivaisi meiltä vastausta siihen missä me olimme? Me olemme vastuussa paitsi itsestämme, myös toisistamme. Jokaisen ihmisen elämä on yhtä arvokas. Jokaisella meistä on sama oikeus olla olemassa ja tulla nähdyksi omana itsenään. Aina kun jotain traagista tapahtuu, voimme siis kysyä myös missä me ihmiset olimme.
Yhteiskunnassa, joka on täynnä erilaisia palveluita, on helppo tuudittautua ajatukseen, että joku muu kyllä hoitaa hommat. Kun joku muu kerran hoitaa, niin voi itse ohittaa avuntarvitsijan ilman tunnontuskia. Apua on saatavilla mutta kaikki eivät sitä hae. Syyt tähän ovat monenlaiset: joku on liian väsynyt, joku liian häpeissään.
Ihmisten pahoinvointi lisääntyy koko ajan. Suomalainen kulttuuri rakentuu sisulle ja pärjäämiselle. Me ihailemme vastoinkäymisistä lannistumatonta sitkeää ja aina uudelleen pystyyn ponnistavaa ihmisistä. Sellaista, joka ei pienistä valita. Näin tehdessämme teemme avun hakemisesta yhä vaikeampaa. Kuka tahansa meistä voi uupua ja pudota synkkyyteen, jopa se sitkeinkin.
Me emme tiedä toistemme taisteluista mitään. Joskus pelkkä silmiin katsominen tekee ihmisen todeksi ja antaa hänelle oikeuden olla olemassa. Hymy ei maksa mitään. Avun tarjoaminen voi pelastaa toisen ihmisen hengen. Jumala kulkee kanssamme kaikilla elämämme teillä. Jumalan rakastava syli sulkee meidät syliinsä aina ja kaikkialla.


Laura Niska
Kirjoittaja on Tampereen Eteläisen seurakunnan pappi, joka työskentelee pääasiallisesti Hervannan alueella.