Nokian kuolonkolarin uhrin äiti: Suru vie puolet ihmisyydestä

Nokialla elokuussa 2020 tapahtunut kuolonkolari vei kolmen nuoren hengen ja vaikutti suureen joukkoon omaisia ja ystäviä. Tässä jutussa onnettomuudessa menehtyneen pojan äiti muistelee onnettomuuden uhria ja puhuu surustaan julkisesti ensimmäistä kertaa.

Satu Lepistö

22.9.2021

Nokialla tapahtui elokuussa 2020 kuolonkolari, jossa menehtyi kaksi 2002 syntynyttä tyttöä ja vuonna 2003 syntynyt poika. Auton kuljettajaksi epäilty vuonna 2002 syntynyt nuori jäi ainoana eloon ja kohtasi viime viikolla poikkeukselliset syytteet kolmesta taposta, törkeästä rattijuopumuksesta sekä törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta.
Syyttäjän mukaan kuski ajoi Porin ja Nokian välillä jopa 170 kilometrin tuntinopeutta ja ulosajon aikana vähintään 120 kilometrin nopeutta. Syyttäjä katsoi syyteharkinnassa, että kyse on kolmesta tahallisesta henkirikoksesta.
Onnettomuudessa menehtyneillä nuorilla oli laaja tuttavapiiri ja onnettomuus on jättänyt syvän haavan. Onnettomuudessa menehtyneen 17-vuotiaan pojan äiti kuvaa lastaan erityiseksi ja suruaan asiaksi, joka vie puolet ihmisyydestä.

Viimeinen kesä oli hyvä

Erityinen poika, jolle kaverit olivat kaikki kaikessa. Sellainen, joka kuunteli toisten murheet ja yritti aina olla toisten tukena. Poika tunsi kavereiden surut ja kivut itsessään. Hän oli myös hauskuuttaja kavereilleen ja sisaruksilleen.
Äiti muistaa, kuinka poika oli aina kova pelleilemään ja halailemaan. Sitä halausta on nyt loppuiän kestävä ikävä. Onnettomuuden myötä meni myös lapsen puhelin, jonka mukana katosivat pojan tekemät rap-kappaleet. Sekin tuntuu pahalta.
- Pojan viimeinen kesä oli erityisen hyvä, äiti sanoo. – Poika oli onnellinen ja viihtyi skeittiporukoissaan. Siinä oli hyvä tiimi, mutta kyllä mulle otsaryppyjäkin aiheutti se komppania. Aina oli jokin tavara hajalla tai jollakin murtuma tai revähdys, mutta hauskaa oli.
Poika eli siis melko tavallista teini-ikäisen elämää. Jotain merkittävää oli kuitenkin meneillään. Hän oli tulossa isäksi.
- Poika odotti innoissaan vauvan tuloa. Aina, kun hän näki lapsen äitiä odotusaikana, hän halaili tätä ja silitti masua, äiti sanoo. – Hän ei kuitenkaan ehtinyt nähdä lastaan kuin valokuvasta. Hän oli syntymästä todella iloinen ja laittoi minulle heti viestin, että nyt se syntyi.
Lapsenlapsi on ollut isoäidilleen valtava ihme ja toivon pilkahdus surun keskellä.
- Hän on se jokin. Jokin, mitä maailmalla ei ole montaa. Ihmeiden lapsi. Pelastaja, kuvaa lapsensa menettänyt äiti lastenlastaan.

Viimeinen kesäpäivä

Onnettomuuspäivä oli lämmin. Vasta hiljan toisiinsa tutustunut porukka lähti Yyteriin viettämään viimeistä kesäpäivää.
- Minulle tuli hassu tunne edellisenä päivänä. Illalla laitoin vielä pojalle viestin, että valitse seurasi tarkasti. Hän vastasi, että ei hätää, äiti.
Turmassa henkilöauto ajautui ulos tieltä melko suoralla tienpätkältä ja törmäsi puuhun. Kolme uhria menehtyi heti.
- Onnettomuuspaikka on minulle se paikka, minne ajoin aina hengittämään. Siellä tuntui, että olen uhrien lähellä, pojan äiti sanoo. – Yyteriin en pysty menemään pitkään aikaan.
Elämän rankin asia oli nähdä oma lapsensa arkussa. Sen pahempaa näkyä äiti ei osaa kuvitella.
- Suru on asia, joka tulee kuin luoti päähän. Puolet minusta lähti, kun sain tietää, että lapseni on kuollut. Tapahtuneen kanssa ei ihan sinuiksi pääse, hän sanoo.
Suru on tullut yhä uudelleen. Tieto kuolemasta romahdutti. Tutkinnan päättyminen ja sen lukeminen, mitä on tapahtunut, romahdutti. Nuorten matkalla kuvaamien videoiden katsominen satutti. Kaiken muun päälle tuli taistelu henkisistä korvauksista.
Nokian kolarin uhrien omaisia painaa kaiken muun surun ohella pelko, että he joutuvat maksamaan asiassa osallisena olevan liikennevakuutusyhtiön oikeudenkäyntikuluja. Näin tapahtuu, mikäli oikeus katsoo, ettei omaisilla ole oikeutta vahingonkorvauksiin.
- Suru tuo mukanaan niin fyysisiä kuin henkisiäkin oireita. Romahdus voi tulla yhdestäkin sanasta, kappaleesta tai asiasta, äiti pohtii. – Yksinkertaisesti ei välttämättä enää jaksa nousta sohvalta ylös. Reippaasta, työkuntoisesta ihmisestä voi tulla robotti, joka hengittää. Itseni olen pakottanut ylös muiden ihmisten takia. Minua vie eteenpäin elämässä tieto, että ilman minua muut lapseni eivät selviäisi laisinkaan.
Myös syyllisyyden tunteita on ollut pakko käydä läpi.
- Kun lapsi kuolee onnettomuudessa sitä puskee ajatuksia, olisiko jotain voinut tehdä toisin. Moni on sanonut, että olen hyvä äiti. Sen tiedän, mutta tunne kertoo muuta: enhän pystynyt pitämään yhtä lastani suojassa.
Pojan äiti uskoo, että surusta pääsee aikanaan eteenpäin. Mutta vielä ei ole sen aika, asiat ovat liian kesken. Tuomio Nokian kuolonkolarista annetaan 8.lokakuuta.
- Jokaisessa kuolemassa on oma tarinansa. Tässä meidän osalta tilanne on niin auki, että emme vielä pääse käsittelemään surua, äiti sanoo.
Vuoden ikäisessä lapsenlapsessaan hän näkee paljon omaa poikaansa. Suojelunhalu pojantytärtä kohtaan on valtava. Pellavapään kasvoilla näkyy toisinaan tuttu hymy tai ilme. Siinä hän on. Ihme, joka surun keskellä antaa toivoa.